Mietin jonkin aikaa, että olisiko tämän blogikirjoituksen nimi ollut 'Voiko tunne olla riippuvuus?´, joka omalta osaltaan kertoo sen että rakastumisen pelolla, tai siis rakastumisen pelollani on syvälle ulottuvat juuret.
Tämä teema on noussut pintaan viime aikoina monin eri tavoin, viimeksi noin tunti sitten, kun puolisoni vajaan vuoden ikäinen husky-koira lähti omille teilleen.
Olemme muuttaneet puolisoni kanssa yhteen ja vietän paljon aikaa Mustikka-koiran kanssa, joten luontaisesti olemme kiintyneet toisiimme. Kuitenkin, kun karkaamisen jälkeen mietin että millaisia tunnetiloja minulle olisi tullut jos Mustikalle olisi jotakin ikävämpää käynyt niin ihmettelin tunteitani, tai käytännössä niiden puutteita. Totesin rehellisesti itselleni, että jos en mielikuvissani saa yhtään surun tunteesta kiinni, niin minkä verran olen uskaltanut avata sydäntäni Mustikan suuntaan? Kun tuota pohdin, niin hetken päästä puolisoni kysyi, että haluanko tehdä yhden tunneharjoituksen jonka hän oli luonut edellisenä iltana. Seikkailunhaluisena ja tunteista kiinnostuneena, vastasin että kyllä. Harjoituksen ensimmäinen vaihe oli nimetä tunne joka oli itsessäni päällimmäisenä. Tavallaan helppo, mutta silti niin vaikea sanoa ääneen.
Rakastumisen pelko. Varsin epämukava tunne myöntää itselleen tai varsinkaan puolisolle olemassaolevaksi, mutta minkäs teet.
Kun hän kysyi että miten vahva tuo tunne on asteikolla 1-10, niin numero 9 tuntui tulevan ajatteluni ulkopuolelta. Kun lähimme pilkkomaan tuota pelkoa osiin, niin sieltä löytyi lisää kipeitä tunteita. Menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, haavoittuvuuden pelko, rikki menemisen pelko, kontrollin menettämisen pelko, rakkauden pelko ja kuoleman pelko. Niin, miten vapaata peloista sitä sitten taas ollaankaan...? Seuraavaksi lähdimme tutkimaan sukupolvien vaikutusta, aloittaen siitä miten vanhempani ilmaisivat tunteitaan ja että oliko jokin tunne selkeästi esillä? Vaikka tiedän että molemmat heistä ovat tehneet parhaansa ja antaneet minulle varmastikin turvatumman lapsuuden kuin mitä he itse kokivat, niin kyllä minullekin oma osuuteni yhteisestä kehitystyöstä on jäänyt. Vaikka vanhempieni tunteista oli alkuun vaikeaa saada kiinni, niin yksi tunne, joka tuntui selkeästi nousevan lapsuudestani esille, oli isäni ärtyneisyys. Sain kuulla toisten tuomitsemista yhdestä sun kolmannesta asiasta, sekä myös olemaan itsekin jatkuvasti varpaillani sen johdosta että mistä asiasta ärtynyt kritiikki voisi itseäni kohtaan kohdistua. Tuon johdosta opinkin olemaan aikalailla näkymätön ja sulkemaan itseni ulkomaailman ääniltä. Äitini tunteita minun oli vaikeampaa hahmottaa, myötätunnon kuitenkin noustessa esiin. Seuraavaksi puolisoni kysyi että oliko jokin tunne lapsuudessani kielletty, niin helppo vastaus siihen oli suru. Äitini luona ja seurassa sain itkeä ja siihen tilaan turvaa sekä lohdutusta, vaikka häneltä suru oli lapsuudessa kielletty. Jopa oman isän kuolemisesta johtuva suru oli kielletty mummoni toimesta, äitini ollessa vasta varhaisteini. Sinänsä mummoni käytös on myös ymmärrettävää, koska sota-ajat läpikäyneillä ei liiemmin ollut turvaa tunteita varten, vaan ne jopa vaaransivat selviytymisen. Surun tunteeni isäni toimesta, niin se minulta kiellettiin, sillä aina kun lapsena itkin isäni läsnäollessa, niin sylin, turvan ja lohdun sijasta sain kuulla ettei minun kuuluisi itkeä. Kas kummaa siis, että itkeminen ja surun kokeminen on minulle erittäin vaikeaa. Tässä vaiheessa on hyvä tiedostaa, että kun isäni sai lapsuudessaan piiskaa kun hän ei toiminut toivotulla tavalla, niin minä olen selvinnyt paljon vähemmällä. Olenkin varma siitä että lapsuuteni oli paljon helpompaa kuin vanhempieni ja olen kiitollinen heille siitä miten hyvin he pystyivät tekemään oman osansa, ja nyt on minulla on omat osuuteni hoidettavana, eli haastavat tunteet ja tunnetukokset. Lopuksi, kun sain tehtäväkseni miettiä että miten lapsuudessani oppimani tunnemallit näkyvät nyt elämässäni, niin löydöt olivat samaan aikaan kamalia, avaavia ja myös lupaavia siinä suhteessa että kun tunnen ja tiedostan itseni paremmin, niin voin myös ottaa paremmin vastuuta itsestäni, siis varsinkin tunteistani. Surun tunne, joka on ollut kielletty teema niin itselläni kuin vanhemmillani, tekee sen että minulla on kannettavana ja kohdattavana rakastumisen pelko. Koska ihmisyydessä lähes kaikki asiat ovat väliaikaisia ja niistä pitää lopulta luopua, niin rakastetun asian menettäminen tuottaa väkisinkin surua. Joten, jotta voisin suojautua surun tunteelta mahdollisimman hyvin, en myöskään salli itseni rakastua, tämän kaiken tapahtuessa alitajuntaisesti, viime päiviin saakka.
Jos rakastuisin täysin, niin rakkauden kohteen menettämisen lisäksi joutuisin kokemaan haavoittuvaisuutta, rikki menemistä, kontrollin menettämistä ja myös kuolemaa. Pelkään siis jopa rakkautta.
Ja äh, mitä kaikkea muita teemoja tämä rakastumisen pelko onkaan esiin nostanut puolisoni kanssa polkua jakaessamme. Vaikka sydämessä on tuntunut hyvältä, niin mieleni kanssa ei ole ollut niin helppoa. Se on nostanut pintaan epäilyjä ja epäröintejä, joilla ei ole ollut mitään todellista pohjaa kun niitä olen tarkemmin tutkinut. Silti noita ajatuksia ja niistä seuranneita tunteita olen kantanut ja niistä on myös puolisoni osansa saanut.
Aina kun olen uskaltanut avata sydäntä, niin nämä alitajuiset tunnekokonaisuudet, surun pelko ehkä päällimmäisenä, ovat ottaneet rakkaudesta osumaa. Tunnetraumani huutavat että puolustaudu, epäröi, älä päästä puolisoa lähemmäksi.
Olen jo lukuisat kerrat vetänyt maton pois puolisoni jalkojen alta kun hän on jälleen kerran uskaltanut sydämensä avata, ja onneni on että olemme saaneet sekä osanneet keskustella näistä asioista ilman syyllistämistä tai katkeruutta. Toistuvasti olen hämmästellyt, ihaillut ja kiittänyt puolisoani hänen kärsivällisyydestään, anteeksiantamisen kyvystään, sekä siitä että hän ei luovuta vaikka olenkin antanut ison nipun avaimia sitä varten.
Yksi silmiä avaava asia on myös ollut se, että olen siis toteuttanut häneen sitä, mitä hänen olen pelännyt minulle tekevän, sillä epäröinneilläni olen tarjonnut hänelle hylätyksi tulemisen pelkoa. Olen luonut otolliset ympäristöt haitalliselle noidankehälle, josta onneksi olemme päässeet irti kerta toisensa jälkeen.
Voinkin vain luottaa kokemukseeni siitä, että jokainen kierros jonka käymme läpi tunnekuormaani vapauttaa siitä osan, ja että jossain vaiheessa traumojeni juuretkin irtoavat.
Joten tässä sitä ollaan. Viimeiset viikot olen läpikäynyt arjessani elämäni rankinta ja palkitsevinta retriittiä. Tuntuu, että aina kun vähänkään eheydyn, niin taas on ollut aika siihen että seuraavat tunnetraumoja peittävät ruvet on revitty irti. Tuntuu että mieltäni revitään rikki, välillä jopa fyysisesti huimaa. Sitten taas, kun rakkaus saa aina astetta paremmin virrata, niin jonkin ajan kuluttua tunnen löytäneeni paremmin omaa todellista olemustani. Matka edistyy ja sitä on jäljellä. Kun rakkauden pelkoni lukema oli alussa 9, niin tämän harjoituksen myötä se oli tippunut lukemaan 7. Sitä on siis vielä aika paljon jäljellä, mutta toisaalta, onko se enää niin pelottavaa? Jos uskalsin katsoa itseäni jo nyt, niin uskallan kyllä jatkossakin. Onnekseni tunteisiin sukeltaminen on yksi vahvuuksistani, vaikkakaan en niistä kaikkiin pääse ilman toisen osapuolen apua. Onnekseni minulla on rakastava puoliso sekä myös energia- ja tunnetyötä tekeviä ystäviä, jotka osaavat auttaa alitajuisten tunnetukoksieni sekä niiden suojakuorien purussa. Tuota työtä teen itsekin ja on erikoista huomata omakohtaisesti näin selvästi, että miten vaikeaa tai jopa mahdotonta on päästä mielen suojakuorien itsessään ilman ulkopuolista apua. Joten kiitoksia teille ystäväni, sekä varsinkin sinulle puolisoni, jota rakastan ja opin rakastamaan päivä päivältä enemmän. <3 Juho Ps. Jos suinkin kiinnostaa, niin joka toinen torstai järjestän ystäväni ja hoitajakollegani Jaana Aurinkosalon kanssa Kirkas Onnellisuus – etäryhmähoitopodcastin, jossa mm. kohtaamme hoitoon osallistuvien henkilöiden alitajuntaisia tunnetukoksia ja -suojakuoria. Täältä voit kurkata koska seuraava hoito on!
Comments